”Typerykset! Ette ymmärrä, että puhumattomuus kasvaa kuin syöpä”

11.6.2017 Blogikirjoitukset 0

 

Kolmisen vuotta sitten päätin monta elämäni kannalta merkittävää asiaa. Yksi asia niistä oli se, että kirjoitan kirjan, joka tulee muuttamaan maailmaa. Nyt se kirja on valmis.

”Hei pimeys vanha ystäväni. Olen tullut jälleen keskustelemaan kanssasi.”

Vuosi 2014. Elämäni synkin hetki. Tärisen, vapisen, kääntelehdin, itken, huudan ja kiljun tuskaani ulos tietäessäni, etten voi riistää lapsiltani äitiä. Lähes viisitoista vuotta hammasta purren olin elänyt ”normaalin” aikuisen ihmisen ”normaalia” elämää vähintäänkin menestyksekkäästi, kunnes en enää kyennyt. Kaikkeni valheelliselle sekä aivan liian pienelle ja staattiselle identiteetille antaneena minä lopulta romahdin ja vajosin jälleen kerran elämässäni pimeyteen. Tällä kertaa syvemmälle kuin koskaan ennen. Se oli parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Sieltä minä heräsin todellisuuteen.

”Ihmiset puhuvat ilman sisältöä. He kuuntelevat, mutteivät kuule. Kukaan ei uskalla rikkoa hiljaisuutta.”

Olen unessani lapsi. Minulla on tuhat ja yksi aistia käytössä eikä vain viittä, vaikka te aikuiset väitätte minulle niin. Olette pukeneet minut nätisti ja vieneet juhliin, jossa minun pitää käyttäytyä. Minua ahdistaa väen paljous ja hälinä. Minua ahdistaa teidän ahdistuksenne, se tarttuu. Minua ahdistaa se, että minun on pakko osallistua maailmaan jota en lainkaan ymmärrä ja esittää siellä jotain mitä en lainkaan ole. Miksi ihmeessä meidän pitää mennä juhliin joista kukaan ei nauti? Miksi meidän pitää käyttäytyä kuten kukaan ei oikeasti käyttäydy? Miksi meidän pitää tehdä kaikkea järjetöntä mitä me teemme?

Kysyessäni teiltä te ette oikeasti vastaa. Te ette itsekkään tiedä vastausta noihin kysymyksiin. Te vain teette asioita ajattelematta lainkaan, että minkä ihmeen takia. Te ette kuitenkaan ilmaise sitä niin, te vain jyräätte minut. Teette hyvin selväksi, ettei teillä ole aikaa pohtia moisia jonnin joutavuuksia, sillä teillä on tuhat ja yksi asiaa hoidettavana. Asiat nyt vain ovat kuten ne ovat, eikä ne siitä jonnin joutavia pohtimalla miksikään muutu. Jonnin joutavia pohtimalla ei teidän mukaanne tule myöskään leipää pöytään. Olen lapsi. Minulla on tuhat ja yksi aistia käytössä enkä pysty ymmärtämään tuota vastausta. Sisälläni kiehuu. Eihän asiat vain ole niin kuin ne ovat! Nehän ovat juuri niin kuin te aikuiset olette itse päättäneet niiden olevan! Mitä ihmettä te siis oikein selitätte!?

Yhtäkkiä vuodet ovat vierineet. Oma lapseni kysyy minulta minkä takia meidän pitää tehdä mitä teemme ja miksi? ”Se nyt vain on niin,” minä vastaan. ”Ei minulla ole nyt aikaa miettiä moisia, minulla on tuhat ja yksi asiaa hoidettavana!” Lapseni ei ymmärrä vastaustani, mutta sammuttaa taas yhden niistä tuhannesta ja yhdestä luonnollisesta aististaan, jotta hänen olisi helpompi sopeutua siihen aikuisten rakentamaan mielipuoliseen maailmaan, jota kukaan ei ymmärrä. Yhtäkkiä unessa tulee iso maila. Se lyö minua niin kovaa ja niin monta kertaa, että henkeni salpautuu ja minä tipahdan.

Ei tämäkään uni ollut vain pelkkää unta. Se kuvaa elämäni kaaren täydellisesti. Tipahdettuani ja vajottuani jälleen kerran elämässäni pimeyteen minä viimein herään. Heitän tuhat ja yksi asiaa sinne mistä ne ovat kotoisin ja minne ne kuuluvat, helvettiin. Annan tuhannen ja yhden jälleen päälle kytkeytyneen aistini opastaa minut aivan uuteen maailmaan. Aitoon ja luonnolliseen, äärimmäisen älykkääseen ja henkeäsalpaavan upeaan todellisuuteen. Kiitos ja anteeksi rakkaat lapseni, kiitos ja anteeksi. Toivottavasti en ehtinyt sammuttaa kovin montaa luonnollista aistianne.

”Ihmiset palvovat ja kumartavat itse luomaansa kuvaa Jumalasta eivätkä huomaa, että profeettojen kirjoitukset löytyvät tunneleiden ja kaupungin vuokratalojen seiniltä.”

Uskonto, jota me länsimaiset ihmiset tänä päivänä seuraamme on nimeltään tiede ja realismi. Käytännön tasolla silkkaa taikauskoa ja utopiaa. Minä, elämää syvästi rakastava kahden lapsen äiti, miltei tapoin itseni tuon uskonnon opetusten tähden, joihin olin täysin huomaamattani takertunut ja niille sokeutunut. Uskonnoille tyypilliseen tapaan tämäkään ei hyväksy mitään tai ketään uskonnon mustavalkoisten määritysten valossa poikkeavaa, jollainen minäkin ihan luonnostani olen. ”Normaali” ihminen on seuraamamme uskonnon opetuksen mukaan murto-osan todellisesta kapasiteetistaan käyttävä sisäisesti kuollut tyhmä keskinkertaisuus, joka ei ajattele, tunne, koe tai tee mitään määrittelemästämme ”normaalista” poikkeavaa. Vaan minä en ole sellainen! Ei kukaan meistä oikeasti ole.

Tukahdutetun ja kahlitun ihmisyyden tuskan huuto on kuultavissa kaikkialla. Nainen, jolla on luomiemme määritysten valossa kaikki niin sanotusti hyvin menee ja tappaa itsensä. Mies teloittaa toisia ihmisiä ja lapsi pahoinpitelee toisen. Mitä älykkäin ja lahjakkain ihminen sairastuu skitsofreniaan ja suljetaan sairaalaan, kun samanaikaisesti toinen sielukas ihmisnero istuu alkoholisoituneena puistossa ja kolmas kuolee heroiinin yliannostukseen. Meidän uskontoomme syväkoulutetut lääkärit määräävät jokapäivä yhä enemmän ja enemmän ihmisen luonnolliset aistit, ajattelun, tuntemisen ja kokemisen tukahduttavia lääkkeitä. Ihmisen maailma on mustavalkoisille uskonnoilleen sokeutuneiden ihmisten luoma maanpäällinen helvetti.

”Typerykset! Ette ymmärrä, että puhumattomuus kasvaa kuin syöpä. Kuulkaa mistä teille kerron, niin voitte oppia jotain. Tarttukaa käteeni, jonka teille ojennan.”

Katsoin eräänä iltana ohjelmaa erityisherkkyydestä ja meinasin oksentaa. Olin samaan aikaan täynnä samaistumisen tunteita, surua, rakkautta, myötätuntoa, kiihkeyttä ja raivoa. Mikä ihana ihmisyyden ja luovuuden luonnollinen tunnecocktail! ”Niin, kun sinä olet sellainen erityisherkkä.” Ei! Jos haluatte minulle määrityksen ja lyödä päälle leiman, lyökää siihen minun nimeni. Sen jälkeen minä menen ja vaihdan sen. Minä, on äärettömän moniulotteinen, syvä ja edelleen jatkuvasti muuntuva, kasvava ja kehittyvä ilmiö. Ei ole ketään toista joka olisi kuin minä, enkä minä ole enää tänään täysin sama kuin olin eilen. Teillä ei ole sellaista kehikkoa, jonne minuuteni mahtuu.

”Joskus erityisherkkä ihminen saatetaan diagnosoida väärin,” ohjelmassa kerrotaan. Katsokaas kun tällaisessa ihmisen luomassa määritysviitekehikossa, jonka nimeksi on annettu erityisherkkyys, on sellaisia piirteitä, jotka saatetaan sekoittaa joidenkin ihmisten luomien sairausmäärityskehikkojen oireisiin. Vaikkapa nyt autismin, AD/HD:n, kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja skitsofrenian määrityskehikoista löytyy kaikista sellaisia ”oireita”, jotka ovat erityisherkkyyskehikossa taas ”piirteitä”. Osa persoonallisuutta ja ihmisen sisäistä sekä ulkoista kokemista kuvaavista määrityskehikoista on siis menty leimaamaan sairaudeksi oireilla mitä pitää lääkitä ja hoitaa, kun taas vaikkapa erityisherkkyys on jotain mitä pitää ymmärtää.

Tunnekuohun kiertäessä sisälläni katsahdan viereeni hiljaa tassuttelevaa mestaria, jonka itsetuntemus ja sitä kautta huokuva varmuus on käsin kosketeltavaa. Tuo erityisherkkä ääretönsuuntainen mieli. Elävä, tunteva, henkisesti syvä ja viiltävän älykäs. Vajoaa usein omaan sisäiseen maailmaansa kuin autisti. Näkee ja kokee asioita, joita muut eivät. Olen oppinut häneltä enemmän itsestäni ja todellisuudestani kuin yhdeltäkään yliopistotutkinnon suorittaneelta, tilastotieteellisten tutkimusten nippelinappelitietoa ulkoa luettelevalta paholaisen asianajajalta. Tämä mestari on 20-vuotias kissa. Sen koko olemus hymyilee kun se istahtaa, sulkee silmänsä ja kääntää päätään hitaasti kohti takassa loimuavaa tulta.

 

Olen nähnyt mestarilta paljon muutakin. Iloisesti hulluttelevaa leikkiä, käsittämättömän keskittynyttä ja tehokasta tekemistä sekä äärimmäisen suoraa ja rehellistä ilmaisua. Yhdessä hetkessä hän voi olla vajonneena rauhaa huokuen syvälle sisäisiin äärettömyyksiin, kun seuraavassa hän on enemmän hereillä tässä maailmassa kuin kukaan. Hypähtänyt kaartaen selkänsä ja heilauttanut piikkitassuaan sähisten kuin taivaasta iskevä salama. Paikalle tullut koira on yrittänyt saada mestarin leikkimään koirien leikkejä. Mestari ei omassa itsetuntemuksessaan ja varmuudessaan kiertele ja kaartele, vaan ilmaisee täysin riisutun rehellisesti ja suoraan. Kummallekkaan ei jää tilanteessa mitään epäselvää ja se on hetkessä ohi. Minua ei tässä kyseisessä tilanteessa kuitenkaan opettanut ainoastaan yksi mestari, heitä oli kaksi. Opin jotain äärimmäisen tärkeää ja syvää kunnioitusta herättävää mestaria leikkiin kutsuvalta koiraltakin. Hän ei omassa itsetuntemuksessaan ja varmuudessaan pahoita mieltään toisen itsevarmasta, suorasta ja rehellisestä ilmaisusta. Se ei ala vertailemaan itseään toiseen, ei ripottelemaan tuhkaa päälleen, ei kantelemaan, ei huutelemaan, ei hautomaan kostoa. Nämä kaksi mestaria opettivatkin minulle sellaista ikiaikaista luonnollista viisautta, jonka me mustavalkoisiin uskontoihimme ripustautuneet, niille sokeutuneet ja niiden tyhmentämät ihmiset olemme tyystin unohtaneet.

Ihmisyyden tukahdutettu ja aivan käsittämättömän huikaiseva luonnollinen potentiaali uinuu kuin nukkuva karhu talviunillaan. Se uinuu jokaikisessä ihmisessä. Sinussa aivan kuten se on uinunut minussa. Jokaisen meistä on vuorollaan herättävä todellisuuteen, lopetettava vastuunpakoilu ja selittäminen. Oivallettava oma ainutlaatuisuutensa ja valjastettava oma luonnollinen potentiaalinsa. Elämä ei tapahdu meille, me luomme sen itse. Todellisuus taipuu kuten me itse sitä taivutamme. Tämä on aivan päivänselvää, kun asiaa alkaa älykkäästi, johdonmukaisesti ja loogisesti ajatella, ilman olemassa olevia tieteisuskonnollisia rasitteita. En minäkään olisi vielä neljä vuotta sitten uskonut, että kirjoitukseni tulevat muuttamaan maailmaa. Tänä päivänä se on niin itsestään selvää, että julistan niiden maailmaa muuttavan vaikutuksen samana päivänä kuin esikoiskirjani ja blogini suomenkieliset versiot julkaistaan. Julistan, vaikka samalla tiedän miten oman ainutlaatuisuutensa ja potentiaalinsa liian pieniin ja staattisiin kehikoihin kahlinneissa ihmisissä se voi hyvinkin aiheuttaa pahennusta. Katson vieressäni istuvaa mestaria. Hänen mielensä ei julistuksestani järky.

*** Vapaasti suomennetut ja lainatut väliotsikot ovat alunperin Simon & Garfunkel nimisen duon esittämästä kappaleesta ”Sound of Silence”. Disturbed nimisen yhtyeen tekemä versio on tiputtanut minut polvilleni itkemään lukuisia kertoja. Niin paljon minä rakastan elämää ja niin paljon minä rakastan mustavalkoisten uskontojen kahlitsemaa aitoa ja luonnollista ihmisyyttä.

Kommentit

Kommentit

Vastaa