Demoneiden jäljillä – Pelon monet kasvot

Demoneiden jäljillä – Pelon monet kasvot

18.9.2017 Blogikirjoitukset 0
Jotenkin jostain tsädäm, vai jotenkin muuten?

 

Vanhus syö hiljaa ruokaansa. Hänen kasvonsa ovat totiset, katse alaspäin. Hän ui mietteissä, jotka eivät selkeästi ole millään lailla ylentäviä ja voimaannuttavia. Vanhus nousee vaivoin vain hieman synkistä tajunnan virroistaan, kun häneltä kysytään mitä hänelle kuuluu. ”No mikäs tässä, ei kai mitään.” Vastausta seuraa hiljaisuus, joka ei ole lainkaan tyhjä. Se on täynnä latausta. Vanhus tekee kaikkensa pidättääkseen silmiinsä kohoavia kyyneleitä siinä kuitenkaan lopulta onnistumatta. Häntä synkissä mielen vesissä uittanut energia on muuttanut hieman muotoaan ja virtaa nyt kyyneleinä alas hänen uurteisilla poskillaan. Osa energiasta saa taas verbaalisen muodon: ”Saa nyt nähdä miten tässä käy. Johonkinhan ne ovat minua laittamassa. Hulluna pitävät. Enkä minä pysty enää mitään työtäkään tekemään. Pelkäksi vaivaksi kaikille minä nykyään vain olen.”

Energia saa jälleen näkymättömän muodon, kun vanhuksen sanat koskettavat vuorostaan kysyjää. Hän jututtaa vanhusta ja selviää, että talon toinen niin ikään jo kohtalaisen iän saavuttanut asukas on sivaltanut hänelle sanoja, jotka ovat laukaisseet vanhuksessa tämän kuulijaa syvältä koskettavan reaktion. Sanonut vanhuksen olevan hullu ja puhissut samalla toivovansa, että hän lähtisi pois talosta. Vanhus jatkaa kertomustaan. Hän toivoo kuolemaa, mutta Jumalakaan ei halua häntä luokseen. Siksi hän on kertomansa mukaan edelleen elossa pelkkänä vanhana höppänänä, taakkana kaikille.

Vanhukselle turhautuneena puhissut osapuoli on ollut omissa mietteissään pari päivää aikaisemmin. Hänkään ei ole uinut lainkaan mieltä ylentävissä ja voimaannuttavissa mielen virtauksissa. Hän on ollut huolissaan jo aikuisesta lapsestaan. Tämän elämän tilanne näyttää vanhempansa mielestä huolestuttavalta. Se ei juuri tällä hetkellä täytä vanhempansa omaksumia niin sanotun turvallisen elämän määrityksiä ja se saa hänen mielensä täyteen erilaisia uhkakuvia. Voimakkaan pelkopohjaisen stressin jyllätessä vanha mies kuulee toisaalta talosta huutoa. Se kiinnittää hänen huomionsa, mutta ei katkaise hänen sisällään jylläävää pelkoa. Se mellastaa edelleen taustalla voimakkaana hänen mielessään ja kehossaan, kun mies lähtee tarkistamaan tilannetta.

Huuto on peräisin talon toiselta asukkaalta. Erittäin korkeaan ikään ehtineeltä vanhukselta, jolla sekoittuu jo kovin usein erilaiset tajunnan taajuudet hänen henkilökohtaisesti kokemakseen fyysiseksi todellisuudeksi. Vanhuksen kokemassa maailmassa taloon on tullut kulkija, joka on sotkenut hänen huoneessaan olevat valokuvansa. Se maailma jossa muut talossa olleet elävät ei sen sijaan sisältänyt kulkijaa, eikä vanhuksen valokuvissakaan ollut mitään sotkua. Oli kuitenkin jotain muuta. Toisen asukkaan sisällä kalvava pelko. Tuo sisällä jylläävä alati voimistuva energia saa nyt uudenlaisen muodon, kun se purkautuu suusta kiukun puuskalla syljetyiksi sanoiksi.

Sanat onnistuvat koskettamaan vuorostaan vanhuksen mieleen syöpyneitä useita pelkopohjaisia kipukohtia. Sellaisiakin, joita sanojen sylkijä ei edes sylkenyt. Ei tarvinnut. Vanhuksen mielen perukoilta heränneet tiedostamattomat pelot – demonit – huolehtivat kyllä puhumisesta. Ne kertovat ettei ihmisellä ole mitään arvoa, ellei hän pysty tekemään työtä. Demonit alkavat kuiskia tiedostamattomalle myös, että hän on niin arvoton ettei Jumalakaan häntä huoli. Seuraavana päivänä vanhus syö hiljaa ruokaansa vajonneena synkkiin mietteisiinsä, kun häneltä kysytään mitä hänelle kuuluu.

Lapsensa puolesta pelkäävä vanhempi. Tämä on jotain, johon valtaosa maailmassamme elävistä vanhemmista osaa samaistua. Vanhemmat tekevätkin paljon saadakseen lapset pysymään omaksumiensa määritysten mukaisilla turvallisilla vesillä. Jotkut pyrkivät vahtimaan ja kontrolloimaan jälkikasvuaan erilaisin keinoin lähes hysteerisyyteen asti. Tämänkin tarinan jo korkeaan ikään ehtineet ihmiset ovat olleet joskus lapsia, joiden vanhemmat ovat pelänneet heidän puolestaan – siirtäen pelon perinnön eteenpäin heihin. Kasvaessaan aikuiseksi ovat hekin alkaneet pelätä omien lastensa puolesta ja huolehtineet pelon perinnön siirtämisestä eteenpäin taas seuraavalle sukupolvelle, jotka tekevät saman taas seuraavalle. Emmekä me pelkäämään oppineet ihmiset ainoastaan lastemme puolesta pelkää. Me pelkäämme kaiken sellaisen puolesta mihin ikinä omassa pienessä pelkäävässä mielessämme tarraudummekaan. Koti, perhe, ystävät, kotimaa, lemmikkieläin, kansallinen ryhmä, työpaikka, terveys, ulkonäkö, status, talous, moraali, luonto, tulevat sukupolvet… Sellaista asiaa ei ole olemassakaan minkä ”puolesta” me pelkäämään opetelleet ihmiset emme kykenisi pelkäämään.

On korkea aika olla rehellinen, vaikka se kuinka kipeää tekeekin. Emme me ihan oikeasti niiden muiden puolesta pelkää. Emme edes lastemme puolesta. Me vain uskottelemme itsellemme ja toisillemme niin. Näin me naamioimme pelkoon pohjautuvat pyrkimyksemme manipuloida ja kontrolloida muita. Uskottelemme itsellemme ja muille toimivamme turvallisuuden ja rakkauden nimissä, kun ihan oikeasti muun muassa lapsiimme kohdistuvasta turvallisuuden ja rakkauden nimissä tehdystä kontrollointityöstä tehdään vain ja ainoastaan omasta puolesta. Ei suinkaan lasten. Me asetamme säännöt ja määritykset, jotka ulkoisen maailman tulisi meidän omasta pienestä mielestämme täyttää lapsi mukaan lukien. Sen lisäksi me asetamme säännöt ja määritykset jota ulkoisessa maailmassa – lapsi mukaan lukien – ei meidän pienen mielen mielestä saisi koskaan olla. Kieltolista täynnä kaikenlaista “väärää”, “huonoa”, “tuhmaa”, “tyhmää” ja/tai “pahaa”, joka tulisi yrittää kitkeä pois keinolla millä hyvänsä. Kaikessa tekopyhyydessään myös niillä keinoilla, jotka löytyvät kieltolistalta. Edellä mainittujen määritysten lisäksi asetamme myös niin sanotun muuttumattoman totuuden määritykset. Tämä on jotain, mitä meidän omasta pienestä mielestämme maailma ja todellisuus – lapsi mukaan lukien – vain on, ja  asettamamme “muuttumaton totuus” on vain nieltävä. Myös lapsen.

On korkea aika ottaa pää pois persees… – anteeksi kauheasti, meinasi tulla sana kieltolistalta – pensaasta. Me pelkäämme ihan vaan ja ainoastaan omasta puolesta. Meidän oma pieni mielemme on sullottu täyteen erilaisia määrityksiä ja valitettavasti pääosin ihan täysin tiedostamattamme (pää pers..pensaassa) yritämme kaikenlaisin erilaisin keinoin saada lapset kasvamaan meidän omaa pientä mieltämme mahdollisimman vähän järkyttävään muottiin. Näitä keinoja ovat muun muassa kiristys, uhkaus, rangaistukset ja lahjonta. Kaikista parasta olisi tietysti se, jos saamme lapsen kasvamaan sellaiseen muottiin joka vielä oikein kohottaisi meidän omaa pientä mieltämme. Ei siis edelleenkään lapsen mieltä, vaan meidän omaa. Ei tässä kaikessa hötäkässä nimittäin kukaan ole tullut edes ajatelleeksi mikä se lapsen mieli ihan aidosti ja oikeasti – eli luonnollisesti olisi. Eikä tässä kaikessa hötäkässä lapsi itsekään sitä koskaan opi edes ymmärtämään. Ympäristön aikuiset kun pienen mielensä ohjaamana tekevät kaikkensa, että lapsi ajan kuluessa ymmärtää itsekin olla heidän pienen mielensä kanssa samoilla linjoilla. Pää ja pelko perseessä olettaen sokeasti, että heidän pieni mielensä on oikeassa.

Näin meitä on kasvatettu vuosisatojen ajan, itseasiassa noin 2000 vuotta. Kasvatettu pelon ohjaamana, rakkauden nimissä. Jokainen uusi sukupolvi on aikuiseksi kasvettuaan kulkenut sellaisen mielen manipulaatiomyllyn läpi, ettei siitä yksikään ihminen ole ehjin nahoin selvinnyt. Me ihmiset olemme enemmän tai vähemmän mielisairaita, ihan jokainen. Mitä normaalimpi, terveempi ja täydellisempi meidän nykyisten luomiemme erilaisten määritysten näkökulmasta on, sitä enemmän aidon luonnollisen todellisuuden nimissä kannattaa olla huolissaan. Ei ole todellakaan sattumaa, että me olemme tuhoamassa koko elinympäristömme ja itsemme sen mukana. Ei ole todellakaan sattumaa, että me vihaamme ja annamme samalla mitalla takaisin. Meidän vihamme onkin vihaksi naamioitua pelkoa siinä, missä rakkautemme on rakkaudeksi naamioitua sellaista. Me ihmiset suurkulutamme psyykelääkkeitä kuten kaikkea muutakin, koska emme kestä omaa sisäistä pahaa oloa, jonka olemme itse itsellemme luoneet. Me teemme kaikkemme peittääksemme sen. Kuvittelemme, ettei se ole millään lailla tervettä ja sitä tulisi välttää, vaikka itseasiassa se on yksi terveimmistä asioista jota me ihmiset nykymaailmassamme koemme.

Oman pienen mielemme kantaman raskaan taakan langetamme lapsillemme kannettavaksi, vaikka emme toki ainoastaan lasten. Olemme oppineet sälyttämään vastuun omasta hyvästä tai huonosta olosta aivan yhtä sujuvasti muillekin itsemme ulkopuolisille tahoille. Ihastukselle, nykyiselle tai entiselle puolisolle, anopille, ystäville, esimiehelle, psykologille tai kenelle tahansa meidän pienen mielemme mielestä väärässä tai oikeassa olijalle. Vastuun omasta hyvästä tai huonosta olosta voi yhtä hyvin vierittää myös vaikkapa melutasolle tai säälle. Näitä lasten jälkeen mainittuja itsemme ulkopuolisia tahoja ei ole kuitenkaan lainkaan niin helppoa yrittää kontrolloida ja manipuloida erilaisin omaksumimme keinoin. Lapset ovat valitettavasti kaikista helpoimpia kohteita.

Minäkin elin vuosia elämääni pientä mieltä mahdollisimman vähän järkyttävän muotin mukaisesti. Toki tein ja koin elämässäni pientä mieltä pelottavia ja järkyttäviäkin asioita, jotka näin jälkikäteen ajateltuna ovat olleet yksiä suurimpia auttajiani. Johdattaneet minua heräämään siitä hulluudesta, johon olemme ihmiskuntana vajonneet. Minulla henkilökohtaisesti on ollut muun muassa päihteiden käyttöä, työnarkomaniaa, masennusta ja itsemurhahaaveita. Nämä asiat pidin kuitenkin aina ennen visusti piilossa. Harjoittamamme ”lasten puolesta” pelkääminen ”rakkauden nimissä” oli ehtinyt opettaa paljon. Muun muassa sen, että on parempi pitää kulissit kunnossa ja teeskennellä, ettei kenenkään pieni mieli vaan järkkyisi. Se saa pelon aina valloilleen ja seuraukset ovat arvaamattomia. Tulee meuhkaamista, kauhistelua, riitoja, syyttelyä, tuomitsemista ja itkemistä huolesta. Parempi siis vain näyttää ulos päin, että kaikki on hyvin. Itseasiassa on parasta yrittää kaikkensa, että kaikki olisi hyvin. Pienen mielen omaksumien olemassa olevien määritysten näkökulmasta tietenkin. Rakkaudeksi (ja/tai vihaksi) naamioidulla pelolla kasvatetulle tulee nimittäin hirvittävän huono omatunto, jos ja kun pienen mielen omaksumia määrityksiä ei täytäkään. Silloin aiheuttaa rakkaille ihmisille pahaa mieltä. Aivan kuten tarinan vanhan miehen jo aikuinen lapsi aiheutti isälleen pahaa mieltä, kun hänen elämänsä ei täyttänyt pienen mielen omaksumia määrityksiä.

Ollessani itse toistamiseen elämässäni itsemurhan partaalla ei minulla ollut enää kuin kaksi vaihtoehtoa. Joko tappaa tai kohdata itsensä. Minä valitsin jälkimmäisen, vaikka itsemurha pää edelleen pers…pensaaseen työnnettynä olisi ollut helppo ratkaisu. Omaan – ja samalla ihmiskunnan – pieneen mieleen syöpyneitä kahleita ja niiden juuria ei olisi tarvinnut kohdata. Onneksi elämässäni oli kuitenkin jotain aitoa. Jotain, joka onnistui koskettamaan sisintä olemustani. Lapset. Vaikka pieni mieleni ei (varsinkaan) sillä hetkellä kyennyt sanoiksi, kuviksi tai konsepteiksi täysin kääntämään sitä mitä sisälläni intuitiivisesti tiesin ja tunsin, se oli kuitenkin jotain äärettömän paljon suurempaa, voimakkaampaa, syvempää ja aidompaa kuin yksikään sana, kuva tai konsepti voisi koskaan olla. Äärettömän paljon suurempaa, voimakkaampaa, syvempää ja aidompaa, kuin rakkaudeksi tai vihaksi naamioitu pelko. Tiesin etten voisi riistää lapsiltani äitiä, mutta se ei ollut kaikki. Tiesin myös, etten voisi enää jatkaa elämääni kuten olin elänyt. Todellisen luonnollisen itseni haudanneena elävänä kuolleena. Luonnollisen olemuksensa ja tarkoituksensa täysin kadottaneena, itsestään ja todellisuudestaan täysin tiedostamattomana pienen mielen ohjaamana sätkynukkena. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä uskalsin tiedostaa tämän asian. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä uskalsin myöntää itselleni olevani sellainen ihminen. Ensimmäistä kertaa elämässäni uskalsin tiedostaa myös sen, että olin kovaa vauhtia muovaamassa myös lapsistani kaltaisiani.

On kaksi tietä. Jatkaa edelleen pää pers..pensaaseen työnnettynä valitsemallamme mielisairauden polulla, tai kohdata itsensä. Kyllä. Jälkimmäinen tekee kipeää. Kyllä. Jälkimmäinen on pelottavaa ja ahdistavaa. Tiedostamattomat pelot – demonit – voivat hyökätä riivaamaan niin, että sitä vain tärisee, itkee, sätkii, huutaa ja kiljuu. Vaan kukaan ei ole demonia onnistunut kukistamaan kohtaamatta ensin sellaista. Nyttemmin jo useamman sellaisen kohdanneena tiedän myös jotain muuta. Ne ovat kaikki kukistettavissa. Taistelu kerrallaan. Tiedän myös sen, että monet yksittäiset taistelut demoneita vastaan häviää tiedostamisen herättyäkin, ja että pyöreästi 2000-vuotta pelolla kieroon kasvatetuilla demoneita ja taisteluita riittää. Tiedostamaan herännyt ei kuitenkaan enää häviä koko sotaa. Hän oppii jokaisesta hävitystäkin sisäisestä taistelusta ja on taas huomattavasti paremmin valmistautunut seuraavaan. Tiedostamaan heränneellä demonit vapisevat ja yrittävät epätoivoisesti pistää parastaan, mutta eivät lopulta voi enää siinä vaiheessa yhtään mitään, kun todellinen soturi sisällä on herännyt.

Näitä taisteluita ei todellakaan käydä kiukuttelemalla, vihaamalla ja riitelemällä. Ei armeijan voimin eikä puukoin toreilla tai vastaanottokeskuksissa. Ei lahjomalla, miellyttämällä tai karkuun juoksemalla. Ei. Edellä mainitun kaltaisia taisteluita ja keinoja ajaa nimenomaan tiedostamaton pelko. Osapuolten omat sisäiset demonit, joita ei ole ymmärretty tai uskallettu kohdata. Tiedostamattomat pelot eli demonit mellastavat ainoastaan ihmismielessä ja ne on kohdattava sisäisesti itsensä kanssa. Ja kuten niin moni viisas ihminen on sanonut: nämä ovat taisteluita, jotka vaativat todellisen soturin sydämen. Sydämen, joka löytyy ihan jokaiselta. Me emme vain ole ymmärtäneet sitä, sillä olemme kätkeneet (soturin) sydämen itseltämme. Kätkeneet sen pieneen mieleemme syöpyneiden lukemattomien pelkojen alle. Demoneiden jotka ohjastavat elämäämme samalla, kun me itse istumme matkustajina, pelkääjän paikalla.

Todellisen (soturin) sydämen kanssa pääsee kosketuksiin hiljaisuuden hetkellä siinä paikassa missä demonit mellastavat. Meistä jokainen on kokenut vähintään spontaanisti näitä hetkiä. Hetkiä, kun jokin aito on koskettanut. Silloin tiedostamattomia pelkoja ja muuta höpinää jatkuvasti automaatiolla rullaava pieni mieli on hetkeksi hellittänyt otettaan. Nämä ovat hetkiä, jolloin koemme selittämättömän suurta ja voimakasta sisäistä puhuttelua. Rakkautta ja täyttymystä. Tuolloin olemme onnistuneet pääsemään hetkellisesti kosketuksiin oman luonnollisen ja aidon olemuksemme kanssa. Sieltä käsin voitetaan myös demonit.

Seuraavassa blogissa käsitellään näillä näkymin vähän enemmän fysiikkaa. Sieltä saa nimittäin erittäin hyviä eväitä. Myös taisteluihin omien tiedostamattomien pelkojensa kanssa. Pureskellaan nyt kuitenkin hetki tämän kirjoituksen antia. Se saattaa nimittäin herätellä niitä. Demoneita. Tämä on erittäin hyvä asia. Varjoihin piiloon vetäytyneitä demoneita on nimittäin helvetin hankalaa kohdata. Todelliset kohtaamiset demoneiden kanssa käydäänkin silloin, kun ne nousevat varjoista esiin riivaamaan. Silloin on tiedostamisen aika.

Kommentit

Kommentit

Vastaa